Kylmän sodan päätyttyä läntinen maailma tuudittautui Francis Fukuyaman valtavirtaistamaan ajatukseen historian lopusta. Kommunismi näytti kukistuneen ja liberaalin demokratian sekä läntisen elämäntavan voittokulku näytti vääjäämättömältä. Läntisen maailman valtasi usko, että meidän elämäntyylimme ja käsityksemme oikeasta ja väärästä ovat niitä, jotka muukin maailma haluaa lopulta jakaa kanssamme.
Nyt tiedämme, että historia ei kuitenkaan loppunut. Liberaaleissa demokratioissa elää jatkuvasti pienempi osuus maailman väestöstä. Osa tästä kehityksestä selittyy tietysti läntisen maailman romahtaneella syntyvyydellä, mutta valitettavasti kehitys kohti demokratiaa on muutenkin ottanut takapakkia. Missä on menty vikaan?
Läntinen näkemys liberaalista demokratiasta on nähdäkseni ollut kyvytön tarjoamaan ratkaisuja tiettyihin sen omiin valuvikoihin. Vaikka elintaso lännessä on noussut, on merkittävä osa väestöstä pudonnut kelkasta. Globalisaation sivuvaikutuksena on ollut työpaikkojen siirtyminen ulkomaille, ja osin siitä seurannut omien reuna-alueidemme kuihtuminen.
Samalla kaupungistuminen ja keskittyminen ovat kiihtyneet. Jatkuvasti suurempi osa väestöstä asuu jatkuvasti pienemmällä maantieteellisellä alueella. Tämän voisi kuvitella johtavan yhteisöllisyyden lisääntymiseen, mutta monin paikoin ihmiset kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin koskaan ennen. Yhteisöllisyys on murentunut ja yksinäisyyden ja näköalattomuuden kokemukset lisääntyneet. Suomessa uusimpien tilastojen mukaan yli 600 000 henkilöä tarvitsee mielenterveyslääkkeitä selviytyäkseen.
Yhteiskuntiin vaikuttavat voimakkaasti myös kasvaneet muuttoliikkeet, jotka ovat tuoneet mukanaan lukuisia läntisiä demokratioita koettelevia ongelmia. Kaikki maailman ihmiset eivät jaa meidän arvojamme tai edes yhtäläisiä käsityksiä oikeasta ja väärästä. Eivätkä kaikki muutettuaan välttämättä edes halua integroitua uuteen yhteisöönsä. Tämä on rapauttanut yhteiskuntien sosiaalista pääomaa ja kiihdyttänyt segregaatiota.
Nämä yllä mainitut kehityskulut ja ilmiöt ovat antaneet kasvualustaa muun muassa monille kansallismielisille puolueille. Niitä ei kuitenkaan mielestäni pidä käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Suomen Perussuomalaiset ja Saksan Vaihtoehto Saksalle ovat perustavanlaatuisesti erilaisia puolueita, vaikka kummankin kannatus kumpuaa monista samoista syistä ja perinteisempien puolueiden epäonnistumisesta.
Demokratian pitäisi perustua dialogiin, jossa erilaiset näkemykset keskustelevat ja keskustelun kautta pyritään löytämään yhteinen maaperä.
Yhteiskuntien polarisaatio on lisääntynyt ja eriytynyt myös sukupuolten mukaan. Nuoret miehet ovat ottaneet askeleen oikealle ja konservatiivisempaan suuntaan, ja naiset ovat siirtyneet selkeästi uusvasemmistoon. Kahtiajakoa syventää sosiaalinen media, jossa eri blokit eivät kykene käymään aitoa dialogia, vaan keskustelussa lentelevät pääsääntöisesti täysin katteettomat syyttelyt natsismista tai kommunismista.
Demokratian pitäisi perustua dialogiin, jossa erilaiset näkemykset keskustelevat ja keskustelun kautta pyritään löytämään yhteinen maaperä, jossa ollaan ehkä eri mieltä, mutta kyetään kuitenkin rakentamaan jotain yhteistä. Tässä prosessissa epäonnistumme valitettavan usein.
Suomessa kyllä korostetaan moninaisuuden huomioimista, mutta käytännössä kukin taho tahtoo, että mahdollisimman erilainen joukko toistaa mahdollisimman samanlaista poliittista sanomaa. Meidän pitää pyrkiä tilaan, jossa moninaisuus tarkoittaisi myös moniäänisyyttä ja kykenisimme ymmärtämään toisiamme ilman, että tulkitsemme vastakkaista näkemystä edustavan henkilön joko pahaksi tai tietämättömäksi.
Vaikka tilanne ja kehityskulut näyttävät etenkin sosiaalista mediaa seuraamalla surkeilta, on todellisuus onneksi ainakin Suomessa hieman parempi. Eri puolueiden edustajat kykenevät kasvotusten käymään varsin asiallista keskustelua hyvinkin kaukaisista lähtöasetelmista. Meillä ei myöskään mikään puolue ole ajautunut tai ajettu totaalisen hylkiön asemaan. Tällaisesta meidän täytyy pitää kiinni ja entistä parempaan on kyettävä erilaisten mielipiteiden ymmärtämisen suhteen.
On myös teemoja, joissa kaikki puolueet ovat käytännössä samaa mieltä. Tuoreimpana esimerkkinä Ukrainan tukeminen, mutta olen havainnut vastaavaa laajaa yhteisymmärrystä myös peruskouluun liittyvissä koulutuspoliittisissa kysymyksissä. Samalla kun meidän pitää pyrkiä parempaan toteuttaessamme demokratialle keskeistä erilaisten mielipiteiden aitoa dialogia, on joskus hyvä pysähtyä miettimään kaikkea sitä, mikä meitä yhdistää. Se on näinä turvallisuuspoliittisesti tulenarkoina aikoina äärimmäisen tärkeää ja demokratian itsepuolustuksen kannalta välttämätöntä.
—
Demo Finland julkaisee sivuillaan säännöllisesti jäsenpuolueidensa edustajien blogeja. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.