Kirjausten perusteella Suomen hallitusten sitoutuminen demokratiaan ja sen edistämiseen kansainvälisesti on vankkumatonta.
Petteri Orpon hallitusohjelman mukaan “Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana ovat oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia.”
Rinteen ja Marinin hallitusten ohjelma: “Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arvopohjassa keskeistä on ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen, demokratian, rauhan, vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon edistäminen kaikessa kansainvälisessä toiminnassa.”
Sipilän hallitusohjelma: “Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.”
Yksimielistä on. Mutta mitä demokratian edistäminen kansainvälisesti tai demokraattisuuteen pohjaava ulkopolitiikka tarkoittaa käytännössä?
Kysymyksessä voi eritellä useampia tasoja.
Peruslähtökohta on, että ainakin ulkopolitiikkaa koskevan päätöksenteon kotimaassa on oltava demokraattista. Tämä toteutuu Suomessa sikäli, että eduskunta päättää ulkopolitiikan suurista linjoista ja kulloisenkin hallituksen antama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko käsitellään parlamentaarisesti myös oppositiopuolueita osallistaen.
Jos haluamme uskottavasti edistää demokratiaa ja laajemmin ihmisoikeuksia maailmassa, on meidän puolustettava niitä myös kotimaassa.
Kovin moniääniseksi ei Suomen kansainvälistä politiikkaa koskevaa julkista keskustelua kuitenkaan voi kehua. Aktiiviset piirit ovat varsin pienet ja homogeeniset. Laajemmallekin näkemysten ja niiden esittäjien kirjolle olisi tilaa.
Kansainvälisellä tasolla Suomen kykyyn edistää omien arvojensa mukaista kehitystä vaikuttaa monia asia: muun muassa aktiivisuus, kyky tunnistaa ja hyödyntää kumppanuuksia, suhtautuminen muihin ja ennen kaikkea oma esimerkkimme – se, mitä käytännössä teemme.
Jos haluamme uskottavasti edistää demokratiaa ja laajemmin ihmisoikeuksia maailmassa, on meidän puolustettava niitä myös kotimaassa.
Ja jos katsomme demokratian tarkoittavan yleistäen sitä, että ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ja että jokaisella on periaatteessa yhtäläiset oikeudet, tulisi meidän johdonmukaisuuden nimissä edistää näiden ehtojen toteutumista myös maailmanlaajuisesti. Tämä menee kuitenkin helposti vaikeaksi.
Esimerkiksi niin sanottu “sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys”, jonka vahvistamisen nimeen kaikki Suomessa vannovat, on syntynyt toisen maailmansodan jälkeisen maailmanpoliittisen valtajärjestyksen pohjalta ja globaalin pohjoisen arvoihin ja intresseihin nojaten. Tämä perusvire ei ole vuosikymmenten saatossa ratkaisevasti muuttunut, vaikkakin viime vuosina sitä on yhä aktiivisemmin haastettu. Institutionaalinen kansainvälinen valta jakautuu edelleen varsin epätasaisesti.
Se, ettei kansainvälistä poliittistaloudellisjuridista järjestelmää osin näistä syistä koeta monessa globaalin etelän maassa oikeudenmukaiseksi tai legitiimiksi, on osaltaan heikentänyt niiden sitoutumista siihen, mikä puolestaan on avannut tilaa Kiinalle ja muille etelän suurvalloille tilaa edistää omaa, usein “epädemokraattiseksi” miellettyä agendaansa.
Harva kuitenkaan Suomessakaan olisi valmis demokratisoimaan vaikkapa Maailmanpankin tai Kansainvälisen valuuttarahaston päätöksentekoa, jossa valta edelleen jakautuu pitkälti taloudellisin perustein, niin, että kaikkien valtioiden ääni olisi yhtä painava. Vielä harvempi olisi valmis edistämään sellaista ylikansallista demokraattista päätöksentekoa, jossa kaikkien ihmisten ääni olisi yhtä painava.
Suomen uuden hallituksen ohjelman mukaan “globaalin etelän sitouttaminen sääntöpohjaiseen järjestykseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien edistämiseen nousee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteeksi.”
Odotan mielenkiinnolla, miten tämä näkyy käytännössä.
Kehitysyhteistyö on perinteisesti ollut yksi keskeisimmistä ja suorimmista keinoista, joilla Suomi on pyrkinyt vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa maailmanlaajuisesti. Konkreettisimmillaan tämä on kumppanimaissa tehtävänä yhteistyönä. Suomen taloudellisella ja muulla tuella on saatu näkyviä tuloksia, mutta sillä on saatu myös arvostusta ja vaikutusvaltaa niin edunsaajien keskuudessa kuin laajemmin kansainvälisessä yhteisössä.
Kehitysyhteistyö on perinteisesti ollut yksi keskeisimmistä ja suorimmista keinoista, joilla Suomi on pyrkinyt vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa maailmanlaajuisesti.
Olisi naivia kuvitella, ettei sama toimisi myös toiseen suuntaan, jos leikkaamme kehitysyhteistyöstä ja tuestamme kansainvälisille instituutioille.
Lopuksi haluan nostaa vielä yhden kysymyksen, jota jokaisen demokratian ja ihmisoikeuksien puolustajan on tärkeää miettiä.
Haluammeko tukea demokratiaa aina, riippumatta siitä, millaisia voimia se nostaa valtaan? Tai onko oikein viedä apu sitä kipeästi kaipaavilta ihmisiltä, jos vallanpitäjät paljastuvat epädemokraattisiksi? Liberaaleja länsimaisia arvoja voidaan haastaa ja haastetaan myös demokraattisissa prosesseissa. Esimerkiksi epätervettä kansallismielisyyttä ja vihaa erilaisuutta kohtaan on viime aikoina lietsottu ympäri maailmaa. Millä keinoin voimme vahvistaa positiivista keskinäistä yhteistyötä ja luottamusta?
—
Demo Finland julkaisee sivuillaan säännöllisesti jäsenpuolueidensa edustajien blogeja. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.