Poliittisilla puolueilla ei ollut merkittävää roolia arabikevään vallankumouksissa. Kansa nousi protesteihin ilman yhteistä ideologiaa ja taustaorganisaatioita. Nyt monet Pohjois-Afrikan maista ovat kuitenkin äänestäneet demokraattisissa vaaleissa, ja on puolueiden aika vastata huonosta sosio-ekonomisesta tilanteesta nousseeseen kansan avunhuutoon.
Ajatushautomo FRIDEn toukokuisessa julkaisussa Kristina Kausch pohtii poliittisten puolueiden asemaa Libyassa, Egyptissä ja Tunisiassa, joissa kaikissa monipuoluepolitiikka ja demokratia vasta tapailevat ensiaskeliaan pitkien diktatuurien jälkeen. Jotta puolueet voivat tulevaisuudessa ajaa kansalaisten asiaa, edistää poliittista osallistumista ja koota toimivia hallintoelimiä, tulee niiden ensin voittaa kansalaisten luottamus puolelleen.
Egyptissä ja Tunisiassa ensimmäiset vaalit on jo järjestetty ja voittoon nousivat muslimipuolueet. Kummassakin maassa puolueilla on huono maine itsekkäiden vallanpitäjien kerhoina, joilta puuttuvat selvät ideologiat ja jotka ovat varsin kaukana kansan arjesta.
Vaaleissa tästä kärsivät varsinkin liberaalipuolueet, joilla ei ollut muslimiveljeskuntien ympärille luotujen puolueiden tavoin valmiina olevia verkostoja ja toimintaa myös maaseudulla ja syrjäisemmissä kaupungeissa. Veljeskuntien Freedom and Justice Party Egyptissä ja Ennahda Tunisiassa olivat ennen vaaleja siellä missä potentiaaliset äänestäjät ja voittivat näin kansaa puolelleen. Niiltä puuttui selkeä poliittinen ohjelma, mutta nopeasti syntyneessä kymmenien ja kymmenien puolueiden hajanaisessa kentässä, ne pystyivät organisoitumaan muita paremmin.
Libyassa tilanne on hieman erilainen, sillä Gaddafin aikana puolueet olivat kokonaan kiellettyjä. Koko poliittisen järjestelmän rakentaminen alkaa siis nollapisteestä. Tämä on luonnollisesti valtava haaste kokemuksen ja käytännön osaamisen puuttuessa, mutta toisaalta libyalaiset puolueet eivät joudu kärsimään samanlaisesta kansalaisten epäluulosta ja -luottamuksesta kuin naapurimaissa.
Libyassa pakkaa saattaa kuitenkin entisestään sekoittaa maassa perinteisesti vahva heimokulttuuri. Jääkin nähtäväksi voivatko viralliset poliittiset instituutiot ottaa heimohallintojen roolin paikallisessa päätöksenteossa.
Kausch esittää aikaisempiin demokratisoitumisprosesseihin pohjaten neljä ydinasiaa, joihin arabimaiden, demokratiatoimijoiden ja puolueiden tulisi panostaa kestävän puoluepolitiikan vakiinnuttamiseksi.
Ensinnäkin arabimaiden puolueet tarvitsevat aikaa kapasiteetin vahvistamiseen. Käytännössä niiden tulee muodostaa vahvat poliittiset ohjelmat ja niiden rahoitus tulee järjestää. Myös puolueiden sisällä tarvitaan tuuletusta, jotta niistä muodostuu jäsenistönsä eikä keulakuviensa ylhäältä ohjaamia vaikutuskanavia. Samalla ikäpolvien välistä, tällä hetkellä jyrkkää, kuilua tulee kaventaa.
Toiseksi puolueiden pitää tavoittaa kannattajansa ja rakentaa tukijoiden joukko taustalleen. Nopeasti toteutetuissa vaaleissa puolueiden kaikki panostus suuntautuu vaalipäivän ympärille. Tämä ennestään lisää sitä riskiä, että puolueet nähdään vain omaa etua tavoittelevien eliittien sisällöttöminä klubeina. Hyvä esimerkki jalkautumisesta paikallistasolle ja viestinnän tärkeydestä oli juuri muslimiveljeskuntien puolueiden menestys Egyptin ja Tunisian vaaleissa.
Lisäksi puolueiden tulee panostaa identiteettiinsä. Jo käydyissä arabikevään jälkeisissä vaaleissa monet puolueet välttivät selkeiden kantojen ottamista miellyttääkseen mahdollisimman montaa potentiaalista äänestäjää. Hajanaisen puoluekentän selkeytymiseksi ja puolueiden erojen hahmottumiseksi on erittäin tärkeää, että puolueet uskaltavat muodostaa selkeitä poliittisia mielipiteitä, näkökulmia ja tavoitteita.
Viimeiseksi Kausch palaa luottamuksen rakentamisen merkitykseen. Puolueilla ja poliittisella järjestelmällä kokonaisuudessaan on valtava työ siinä, että ne pystyvät osoittamaan olevansa kykeneviä ajamaan kansalaisten tahtomia asioita. Samalla tulee osoittaa, että poliittiset puolueet eivät ole sama asia kuin valtio. Yksittäisten puolueiden hallitessa sekä Egyptin että Tunisian politiikkaa on riski puolueen vallan liiallisesta kasvusta olemassa.
Vastuullisten ensimmäisten parlamenttien ja hallitusten, onnistuneiden vaalien ja vaalien jälkeen mahdollisesti toteutuvien vallanvaihtojen myötä on mahdollista arvioida monipuoluedemokratian juurtumista. Näiden kaikkien onnistuminen on avainasemassa myös kansalaisten luottamuksen voittamiseksi, joka lienee demokratian paras mittari.
Lue koko artikkeli (englanniksi) FRIDEn sivuilta.