Useat mittarit ovat jälleen todenneet demokratian kehityksen laskun. Esimerkiksi International IDEA:n tuoreen Global State of Democracy –raportin mukaan demokratia on heikentynyt vähintään yhdellä osa-alueella yli puolessa tarkastelluista valtioista. Samoin konfliktit ja sotatilanteet hallitsevat maailmanpoliittista tilannetta yhä enemmän. Nämä kehitystrendit saavat väistämättä pohtimaan demokratian ja rauhan välistä yhteyttä sekä sitä, miten kehitys sekä demokratian että rauhan suhteen voidaan kääntää.
Maailmanpoliittisessa tutkimuksessa demokratian ja rauhan linkin tarkastelulla on ollut pitkä perinne. Ajatus demokraattisesta valtiomuodosta rauhaa tukevana tekijänä on esiintynyt jo filosofi Immanuel Kantin ajatuksissa, mutta suoranainen maailmanpoliittinen teoria demokratiasta rauhan keskeisenä komponenttina nousi esiin 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, etenkin 1990-luvulla.
Demokraattisen rauhan teorian mukaan hallinnot, jotka ylläpitävät poliittisia vapauksia ja mahdollistavat kansalaisyhteiskunnan toiminnan, tekevät todennäköisemmin yhteistyötä keskenään ja luovat tuottavammat kauppasuhteet. Rauhan edistämisen näkökannalta keskeisintä on kuitenkin demokraattisen rauhan teorian teesi, jonka mukaan kaksi demokraattista valtiota ovat tuskin koskaan, jos ollenkaan, sodassa keskenään. Tästä voi vetää päätelmän, että mitä enemmän maailmassa on demokratioita, sitä vähemmän on sotia, sillä demokratioiden kasvava määrä vähentää tilanteita, joissa kaksi valtiota ryhtyisi sotaan keskenään.
Demokraattisen rauhan teorian mukaan hallinnot, jotka ylläpitävät poliittisia vapauksia ja mahdollistavat kansalaisyhteiskunnan toiminnan, tekevät todennäköisemmin yhteistyötä keskenään ja luovat tuottavammat kauppasuhteet.
Taustalla vallitsee oletuksia sekä demokratian että sodan määritelmistä. Demokratian kynnysehtoina pidetään vapaita, kilpailtuja vaaleja vähintään kahden puolueen järjestelmässä, vallan elementtien hajautuneisuutta sekä päättäjien todellista vastuuta kansalaisilleen. Sodan yleisenä määritelmänä puolestaan pidetään kahden tahon välistä konfliktia, jonka uhriluku on yli tuhat henkeä. Demokraattisen rauhan teoriassa tähän otetaan mukaan vielä vaatimus, että kyseessä on kahden suvereenin valtion välinen konflikti. Kyse ei siis voi olla sisällissodasta.
Tilastoista voidaan havaita, ettei tällaisten vakaiden demokratioiden välillä ole käyty yli tuhatta kuolonuhria vaatinutta sotaa ainakaan sitten vuoden 1815 (josta eteenpäin konfliktien tilastointi on huomattavasti luotettavampaa ja demokratioiden määrä sellainen, että sodat demokratioiden välillä olisivat edes mahdollisia), siis yli 200 vuoteen.
Demokraattisen rauhan teoria ei ole aukoton avain onneen
Siitä, että demokratiat eivät sodi keskenään, on kuitenkin vielä pitkä matka varmuuteen, että demokraattinen hallintamuoto itsessään luo rauhaa. Asian selventäminen on oleellista, sillä valtioiden demokratisoitumisen tukemisen taustalla on kansainvälisessä politiikassa usein toive niiden rauhaisuudesta.
Demokraattisen rauhan teoriassa on myös aukkonsa: sotien määrä on vähäisempi vain, jos tarkastellaan kahden tai useamman demokratian välisiä suhteita. Sen sijaan demokratioiden sodat autoritääristen valtioiden kanssa ja jälkimmäisten sodat keskenään eivät vähene demokratisoitumisen vaikutuksesta. Demokraattisen rauhan teorian perusteella on siis ensin päästävä maailmantilanteeseen, jossa olosuhteet demokratisoitumiselle ovat otolliset ja rauhaa voidaan kestävimmin synnyttää vasta sitten.
Myös kahden demokratian rauhaisuuden syistä on esitetty kritiikkiä. Maailmanpolitiikan kauhun tasapainoa ja jatkuvaa kilpavarustelua korostava realistinen koulukunta katsoo, että mahdollinen havaittu korrelaatio demokratian ja rauhan välillä on ainoastaan näennäinen, ja että havaittu demokratiasta syntyvä rauha on todellisuudessa seurausta maiden yhteisistä intresseistä tai toimivasta valtatasapainosta, eikä hallintomuodolla ole niinkään vaikutusta.
Joidenkin näkemysten mukaan rauha syntyy todellisuudessa taloudellisten olosuhteiden myötä. Teorian mukaan korkeampi taloudellinen kehityksen taso ennustaa rauhaa, koska pitkälle taloudellisesti kehittyneillä mailla on vähemmän voitettavaa taloudellisia resursseja koskevissa sodissa, joten siten niiden kynnys osallistua sotiin on korkeampi. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan usko kaikenlaisen taloudellisen kehityksen tuovan rauhaa. Kyse on ennemminkin siitä, että markkinapohjaiset taloudet antavat myös kulttuurillista merkitystä sopimuksille ja lakien noudattamiselle kautta yhteiskunnan. Tämä halu noudattaa lakia ja sopimuksia näkyy teorian mukaan myös valtioiden kansainvälisen politiikan linjoissa.
Mikään näistä muuttujista ei kuitenkaan empiirisissä tilastoinneissa selitä pois demokratian ja rauhan välistä yhteyttä, ainakaan täysin.
Joidenkin näkemysten mukaan rauha syntyy todellisuudessa taloudellisten olosuhteiden myötä.
Tietyt demokraattisen rauhan teorian kriitikot puolestaan tunnustavat demokratian ja rauhan välisen yhteyden, mutta katsovat, että rauha synnyttää demokratiaa eikä toisin päin. Heidän näkemyksensä on, että sodan uhan alla maiden hallinnot valmistautuvat konfliktiin usein valtaansa keskittämällä ja tiettyjä demokraattisia instituutioita rajoittamalla. Tällöin demokratian tila on riippuvainen rauhan tilasta. Samoin sodan uhan katsotaan ajavan valtioita vallan keskittämisen lisäksi rajoittamaan kansalaisoikeuksia ja esimerkiksi poliittista kilpailua sotaan varautumisen nojalla.
Valtioiden tavasta reagoida sodan uhkaan tai konflikteihin ei ole kuitenkaan saatu varmaa kaavaa, joka vahvistaisi, että uhkien torjuminen tapahtuu aina demokratian elementtien kustannuksella. Demokratian suhdetta vaikuttaa rauhan suuntaan ei siis voida sulkea pois.
Kestävät ratkaisut vaativat työtä ja kärsivällisyyttä
Joka tapauksessa demokratia ei ole ainoa rauhaa ajava voima, edes demokraattisen rauhan teorian vankkojen tukijoiden mielestä. Useimmiten esitetäänkin, että taloudellinen itsenäisyys, demokratia ja kansainväliset organisaatiot muodostavat yhdessä toisiaan tukevan positiivisen kierteen. Ja demokraattisen rauhan teorian kritiikki voi hyvinkin olla oikeassa esimerkiksi sen suhteen, että vähemmän kehittyneillä alueilla demokraattisen rauhan varmuus saattaa olla heikompaa.
Taloudellinen itsenäisyys, demokratia ja kansainväliset organisaatiot muodostavat yhdessä toisiaan tukevan positiivisen kierteen.
Demokratiaa perustettaessa sen täytyykin saada hetki aikaa, ennen kuin demokraattinen prosessi ja instituutiot pääsevät vauhtiin. V-Demin Case for Democracy –raportti mainitsee, että tämä hallinnollinen muutos saattaa ensin aiheuttaa jopa hetkellistä epävakautta, joten demokratisoitumisprosessia läpikäyviä valtioita on jaksettava tukea kasvukivuissaan. Myös kansalaisille tulee muodostua käsitys siitä, että he todella elävät demokraattisessa valtiossa, jotta vakaus olisi mahdollista. International IDEA:n mukaan inklusiivinen hallinto ja perusoikeuksien noudattaminen helpottavat konfliktien kierteen katkaisemista ja siten demokraattisen rauhan syntyä.
Tekstissä käytetyt lähteet:
Hook, S. W.;& Nelson, T. (2015). Introduction: Democratic Peace Theory. Teoksessa S. W. Hook, Democratic Peace in Theory and Practice (ss. 1 – 16). The Kent State University Press.
Reiter, D. (2017, January 25). Is Democracy a Cause of Peace?. Oxford Research Encyclopedia of Politics.
Russet, B. (1993). Grasping the Democratic Peace: Principles for a Post-Cold War World. Princeton University Press.
—
Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.