Koko eduskuntakauteni ajan on ollut muodikasta ja ”isänmaallista” vastustaa kehitysapua. Havaittavissa on ollut asenteiden kovenemista eri puolueissa. Kun valtion talousahdingossa on nähty tarpeelliseksi leikata menoja, ensimmäisinä listalla ovat kehitysapu ja kulttuuri. Esimerkiksi hallituksen vastikään antamaan lisätalousarvioon sisältyy esitys 15 miljoonan vähentämisestä kehyrahoista. Ja perustelut varojen leikkaamiseen ovat tutut: korruptio, mätä hallinto, sota, kaikenlainen tehottomuus…
Kun sain käteeni emeritussuurlähettiläs Matti Kääriäisen kirjan Kehitysavun kirous (Into 2015) oletin lukevani asiantuntijan analyyttisen näkemyksen kehitysavusta, toimihan Kääriäinen pitkään mm. suurlähettiläänä Mosambikissa ja Keniassa. Hänen mielestään kehitysapua on annettu vuosikymmenet mutta mikään ei ole muuttunut. Rahat ovat menneet ja yhä vain menevät kulloistenkin kehitysmaaeliittien taskuun jättämättä juuri jälkeä avustettaviin yhteisöihin.
Tarinaansa Kääriäinen todentaa yksittäisillä esimerkeillä, enkä voi mitään sille, että koin voimakkaan déjà-vu -ilmiön ja kaivoin esiin jo 1986 ilmestyneen FT, ex-poliitikko, kirjailija Lasse Lehtisen romaanin Valkoinen ihmissyöjä (WSOY). Siinä Suomen ja muun Pohjolan kehyrahoilla pystytetään pimeimpään Afrikkaan sellu- ja paperitehdas, vaikka paikallisen diktaattorin unelma olivat Boforsin tykit ja Tampellan kranaatinheittimet. Ja kun tehdas sitten juhlallisesti käynnistetään, menevät sähköt koko yhdyskunnalta ja tehdas ja tuotanto olivat sitten siinä.
Lehtisen kirjan ilmestymisestä on kolmisenkymmentä vuotta ja sinä aikana on kehitysyhteistyötäkin opittu tekemään paremmin. Epäilemättä varoja menee yhä myös korruptioon ja huonoihinkin hankkeisiin mutta kriittisissä tutkimuksissa on osoitettu, että absoluuttinen köyhyys on kuin onkin vähentynyt ja monet kehitysmaat ovat rikkaiden maiden antaman avun turvin päässeet jaloilleen. Kehitysavulla on myös osoitettu olevan merkitystä talouskasvun lisääjänä. Monet koulutus- ja terveysprojektit ovat niin ikään onnistuneet.
Kääriäinen ei kirjassaan myöskään juuri arvosta Suomen yhdeksi lähtökohdaksi linjaamaa hyvää hallintoa ja ihmisoikeusperustaista kehitysyhteistyötä. Sinänsä Kääriäinen on oikeassa sanoessaan, että valtaosa nykyisestä kehitysyhteistyöstä ei sellaisenaan edistä demokraattisia rakenteita. Toisaalta kauniista puheista huolimatta panostus demokratiatukeen onkin vain noin kuusi prosenttia Suomen kehitysyhteistyövaroista – sekin laveasti määriteltynä.
Todellisen demokratian tukemiseksi tehdään kuitenkin töitä. Erityisesti eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö Demo toimii näiden asioiden puolesta. Järjestö on onnistuneesti tukenut mm. Tansaniassa ja Sambiassa naisten osallistumista politiikkaan, kouluttanut nuoria poliitikkoja Tunisiassa sekä tukenut puoluerajat ylittävän yhteistyön aloittamista Myanmarissa ja Nepalissa. Jokainen hanke perustuu aina yhteistyötahojen omiin tarpeisiin, mikä takaa niiden onnistumisen.
Demon kautta Suomen kehitysyhteistyö saa puoluetoimijoiden panoksen. Puolueet ovat avainasemassa silloin, kun halutaan tukea toimivaa kansanvaltaa ja antaa kansalaisille mahdollisuus osallistua politiikkaan. Ja niin kuin Demon ohjelmassa sanotaan: “Demokratiaa ei voi viedä, mutta sitä voi ja tulee tukea, sillä monipuoluejärjestelmä on keino vakaaseen ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan.”
Eila Tiainen
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kansanedustaja Keski-Suomesta ja Demon hallituksen jäsen.