Vuoden 2020 Eurobarometrin tulosten mukaan epäluottamus Euroopan unionia kohtaan on jonkin verran lisääntynyt osassa jäsenmaista vuoden takaiseen verrattuna. Nämä signaalit eivät ole yllättäviä. On epäselvää, mihin Euroopan unionia ollaan viemässä. Toisaalta olen huolestunut siitä, että Euroopan unionin päätöksenteko ei välttämättä seuraa niitä syvävirtoja, joita kansalaisten keskuudessa tällä hetkellä halutaan tai ajatellaan.
Vastaavassa tilanteessa unioni oli vuosituhannen alussa. Integraatio kehittyi nopeasti. Edettiin kaksilla rattailla. Integraatiota syvennettiin nopeasti muun muassa yhteisen talouspolitiikan osalta samalla, kun laajennuttiin voimakkaasti. Euroopan unionin perustuslaki, jonka piti ikään kuin sinetöidä tämä kehitys, osoittautui kuitenkin eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi kansalaisten ja päätöksentekijöiden välille. Perustuslaki piti ratifioida jäsenvaltioissa kansallisesti ennen sen voimaantuloa EU-tasolla. Esimerkiksi Ranska ja Hollanti alistivat asian kansanäänestykselle. Kummassakin maassa kansalaiset äänestivät tuolloin perustuslakiluonnosta vastaan. Tämän olisi pitänyt olla tuolloin herätys Euroopalle. Ja sitä se varmasti olikin. Perustuslakiprosessi, jonka piti olla vuoden – parin juttu, muuttui kymmeneksi vuodeksi, eikä perustuslakia koskaan hyväksytty perustuslakina vaan Lissabonin sopimuksena vuonna 2009.
Lissabonin sopimuksesta vajaat kymmenen vuotta eteenpäin ajettiin jälleen seinään Britannian äänestäessä EU-erostaan. Lopputuloksen tiedämme. Uskallan väittää, että eurooppalaisittain analyysi siitä, miksi näin kävi, jäi kuitenkin puolitiehen. Mitä jäsenvaltiot ja sen kansalaiset Euroopalta toivovat? Onko se, mitä komissiossa niin sanotusti ylätasolla suunnitellaan tai parlamentissa ja neuvostossa päätetään sitä, mikä on realismia tai mitä kansalaiset isossa kuvassa unionilta toivovat? Tällä hetkellä unioni on edennyt aika nopeastikin yksittäisissä päätöksissä, muun muassa talouspolitiikan saralla. Se, miten nämä päätökset linkittyvät laajemmin integraation syventämiseen tai siinä etenemiseen on jäänyt kuitenkin hämärän peittoon. Pitkän tähtäimen visio puuttuu.
EU:lla on ollut kykyä selvitä kriiseistä, ja siltä odotetaan nytkin johtajuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, mukaan lukien koronapandemian ja sen seurauksiin vastaamisessa. EU on sitoutunut Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoon ja etenkin lämpenemisen rajoittamiseen 1,5 asteeseen sekä YK:n kestävän kehityksen Agenda2030:n toimeenpanoon. EU:hun kohdistuu sisäisiä ja ulkoisia haasteita, jotka koettelevat sen yhtenäisyyttä ja toimintakykyä. Itse arvioisin, että tällä hetkellä ihmiset odottavat EU:lta turvaa ja vakautta. Niin sisäistä kuin ulkoista. Mielestäni tämän hetken globaali tilanne vaatii sitä niin ikään. Tähän liittyen EU:n pitäisi mielestäni ottaa entistä itsenäisempää roolia erityisesti ulko-ja turvallisuuspolitiikassa sekä kauppapolitiikassa. Vakaa ja itsenäinen asema tältä osin luo pohjaa myös vakaammalle talouden kehitykselle.
—
Demo Finland julkaisee sivuillaan säännöllisesti jäsenpuolueidensa edustajien blogeja. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.