On kulunut kolme vuotta siitä, kun Venäjä aloitti täysimittaisen, brutaalin sodan naapurimaataan Ukrainaa vastaan. Sen jälkeen mikään ei ole ollut entisellään. Tämän vuoden aikana tilanne on kiristynyt entisestään. Tunti tunnilta seuraamme uutisointia ja maailman muuttumista. Asiat vyöryvät sellaisella vauhdilla, että on vaikea palauttaa mieleen, millaista elämä oli kolme vuotta sitten.
Ukraina ja sen kansalaiset ovat eläneet elämäänsä kärsimysten keskellä ja moni on menettänyt rakkaimpansa. Kymmenet tuhannet ukrainalaiset ovat menettäneet henkensä puolustaessaan isänmaataan ja asuinalueitaan.
Elämme Euroopassa aikaa, jonka paluuseen emme olleet uskoneet. Sota ja sen kauheudet ovat Euroopassa jälleen kerran kylmäävästi totta. Me suomalaiset olemme kokeneet ukrainalaisten hädän ja tuskan voimakkaasti – ikään kuin menneet vuosikymmenet olisi pyyhkäisty pois ja sota olisi palannut Suomeen.
Joitakin vuosia sitten saimme erityisen ryhmän vieraita Ukrainan Mariupolista. Pastori Gennady Mohnenko pyöräili parinkymmenen lastenkodin lapsen kanssa Suomeen ja täältä muihin Pohjoismaihin kerätäkseen varoja lastenkodille. Matkan teema ja unelma oli ”maailma ilman orpoja”. Tuntuu kuin tuosta vierailusta olisi kulunut vuosikausia. Nyt lastenkotia ei enää ole. Mariupolin kaupunki on tuhottu, jäljellä on kasa raunioita.
Itsenäisen valtion itsemääräämisoikeus, suvereniteetti on kaiken ytimessä oleva perusasia.
Tuhannet lapset ovat sodassa menettäneet vanhempansa. Orpojen määrä on valtava. Sodan kärsimykset tulevat seuraamaan lapsia koko heidän elämänsä ajan. Kukaan ei selviä sodasta ehjänä. Sota rikkoo ihmisen.
Mikä on se pahuus, mikä laittaa tuhoamaan toista? Eikö historiasta ole opittu mitään? Tai ovatko arvot niin erilaiset tai silmät niin sokeutuneet, että brutaalit toimintatavat nousevat esiin?
Mitä voimme tehdä?
Suomessa valtiovalta, eduskunta on tukenut Ukrainaa monin tavoin. Kymmeniä suuria tukipaketteja on lähetetty Ukrainaan. Monia neuvotteluja eri kokoonpanoilla on aktiivisesti käyty ja parhaillaankin käydään. Myös kaupungit, kunnat, eri järjestöt ja yksittäiset kansalaiset ovat lähettäneet apua ja tukea Ukrainaan. On organisoitu tukikeräyksiä ja -konsertteja. Suomeen sotaa paenneita on pyritty auttamaan.
Venäjän hyökkäyssodan kolmivuotispäivänä vietimme eduskunnassa hiljaisen hetken sodan uhrien muistolle. Totesimme, että paljon on tehty, mutta vielä enemmän pitää tehdä Ukrainan ja ukrainalaisten auttamiseksi. Oikeudenmukainen rauha tarvitaan Ukrainaan mahdollisimman pian.
Itsenäisen valtion itsemääräämisoikeus, suvereniteetti on kaiken ytimessä oleva perusasia. Toimiva demokratia ja sen perustana ja toteutumisedellytyksenä laaja sanan-, mielipiteen- ja uskonnonvapaus tarvitaan, jotta yhteiskunta voi toimia ja kehittyä kaikkien kansalaisten ääntä kuullen. Elämisen perusedellytyksistä pitää huolehtia. Tässä on tekemistä.
Pelkoa ja ahdistusta on ymmärrettävästi sodan keskellä kärsivillä paljon. Huolen, pelon ja ahdistuksen kasvua on havaittavissa myös tilannetta seuraavien Itä-Euroopan maiden sekä myös Suomen kansalaisten keskuudessa. Sekin on ymmärrettävää.
Pelolle ei saa antaa tilaa! Sen sijaan pitää rauhassa miettiä, miten valmistautuu ja varautuu siihen, jos ja kun häiriötekijöitä omaan ja yhteiskuntamme arkeen tulee. Teemme tietenkin kaikkemme, että suuremmilta häiriötekijöiltä vältyttäisiin, mutta niihin, se pahin mukaan lukien, on varauduttava. Tähän varautumiseen on jokaisen yhteiskunnan tason, myös jokaisen yksilön osallistuttava. Kun on varautunut, yllätyksiä ei samassa määrin pääse tulemaan. Pelkoa tähän ei tarvita. Meitä edeltävät sukupolvet ovat vaikeistakin ajoista selvinneet – ja niin mekin yhdessä, yhteistyötä tehden selviämme.
Mietin, mikä on se voima, jonka avulla aiemmat sukupolvet ovat vaikeimmissakin jaksoissa selvinneet. Se pelko ja ahdistus kun voi hiipiä, vaikka kuinka sitä vastustaisi.
Suomessa yhteiskuntamme on pitkälti rakennettu kristillisten arvojen perustalle. Sille perustalle, jossa jokainen on ainutkertaisen arvokas yksilö ja jossa jokaista, taustastaan ja mielipiteistään huolimatta tulee kunnioittaa ja jossa heikommista huolehditaan.
Meitä edeltävät sukupolvet ovat vaikeistakin ajoista selvinneet – ja niin mekin yhdessä, yhteistyötä tehden selviämme.
Presidentti Kyösti Kallio kehotti rukoilemaan talvisodan alkuvaiheessa, kun vastustaja näytti aivan ylivoimaiselta. Presidentin vetoomus rukoukseen välitettiin radion välityksellä kaikille kansalaisille.
Niin, meillä on elävä Jumala, joka tietää, kuulee rukoukset ja vastaa niihin. Meillä on kaikkivaltias Jumala, joka kantaa ja voi auttaa vaikeimmankin läpi. Tuo suora yhteys Isään Jumalaan, rukous, on meidän jokaisen käytettävissä. Rukouksessa on toivo ja mahdollisuus meille jokaiselle. Siinä on se väylä, jonka turvin monet edellisistäkin sukupolvista päihittivät pelon ja ahdistuksen ja saivat voimia jaksaa vaikeimpienkin aikojen läpi.
Meidän on mentävä rohkeasti ja innovoiden eteenpäin käyttäen nykyajan mahdollisuuksia arjessamme, mutta samanaikaisesti meidän on muistettava ja ymmärrettävä pitää mukanamme ne ainutlaatuiset ja kestävät mahdollisuudet ja voimavarat, joita edelliset sukupolvet hyödynsivät. Rukous on tällainen yksilön ja kansakunnan voimavara, jota on kautta aikain käytetty ja jonka käyttöä on syytä lisätä meidän aikanamme. Siinä on toivo ja iso mahdollisuus meille jokaiselle. Rukous ja yhteistyö – näillä eteenpäin.
—
Demo Finland julkaisee sivuillaan säännöllisesti jäsenpuolueidensa edustajien blogeja. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.