Presidentinvaalikampanjointi on Suomessa tällä hetkellä käynnissä täydellä teholla. Tunnelma on hyvin erilainen kuin kuusi vuotta sitten, kun selvää Sauli Niinistön kaltaista ennakkosuosikkia ei ole. Ainakin yhdessä asiassa muutama ehdokas on kuitenkin ottanut Niinistöstä mallia: ehdokkaista kolme on lähtenyt kisaan valitsijayhdistyksen tukemana.
Tämä määrä on presidenttikilvassa poikkeuksellinen. Siitä lähtien, kun presidentti on suorilla kansanvaaleilla valittu, on ensimmäistä kertaa useampi kärkinimi asettunut ehdolle valitsijayhdistyksen kautta. Niinistö tuntuikin aloittavan valitsijayhdistyksen kautta presidentiksi pyrkimisen trendin, ja hän itse sanoi ehdolle pyrkiessään, että presidentti on entistä enemmän etäällä puoluepolitiikasta. Millainen siis on puolueiden rooli presidentinvaaleissa suomalaisessa politiikassa ylipäätään?
Kun presidentti valitaan virkaansa, tämän tulee luovuttaa entiset tehtävänsä mahdollisessa taustapuolueessa ja toimia koko kansan johtajana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö presidentillä edelleen olisi poliittisia mielipiteitä. Halu olla mahdollisimman monelle mieleinen ehdokas kuitenkin tarkoittaa helposti jo vaaliteorian perusteella neutraaliutta tai mahdollisimman lähelle keskivertoäänestäjän kantoja asettumista. Tämä keskelle suuntaaminen näkyy presidenttiehdokkaiden vastauksissa Helsingin Sanomien vaalikyselyssä paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Sama laajan äänestäjäkunnan tavoittaminen saattaa hyvinkin olla myös valitsijayhdistyksen hyödyntämisen taustalla. Etenkin Pekka Haavistolla puolueesta etääntyminen näkyy siinä, että hänen kampanjansa taustalla toimivan kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana toimii entinen kokoomuksen kansanedustaja Jaana Pelkonen, eikä vihreä toimija.
Puoluetaustat kertovat äänestäjille selvemmin ehdokkaiden kannoista kuin nämä monesti tällä hetkellä itse tekevät.
Mika Aaltola on vienyt puolueista etääntymisen vielä pidemmälle ja viime syksynä julkaistussa kirjassaan sanonut pitävänsä niitä suorastaan epäilyttävinä. Aaltolan mukaan terveessä demokratiassa keskeistä on koko Suomen kansan edusta välittäminen ja eri poliittisten heimojen etujen työntäminen taka-alalle. Mikäli Aaltola valittaisiin presidentiksi, on mahdollista, että suoranainen puolueiden vastainen asenne näkyisi vielä vahvemmin presidentinvaaleissa 2030.
Kuitenkin, vaikka presidentinvaalit ovat suorat henkilövaalit ja antavat tilaa yksittäisten ihmisten poliittisille näkemyksille, on puolueilla paikka myös niissä. Puoluetaustat nimittäin kertovat äänestäjille selvemmin ehdokkaiden kannoista kuin nämä monesti tällä hetkellä itse tekevät. Toki puolueissakin on päällekkäisyyttä toistensa kanssa ja sisäistä hajontaa, mutta vihreät ja kokoomus on mielipidekartalla tällä hetkellä huomattavasti helpompi erottaa toisistaan kuin Haavisto ja Alexander Stubb. Mika Aaltola puolestaan on saanut jo useampaan kertaan mediassa kritiikkiä siitä, että ehdokkaana hänen poliittisista linjoistaan on haastava saada kiinni.
Puolueet ja presidenttiehdokkaiden puoluetaustat siis tuovat eräänlaista oikeusturvaa kansalaisille, kun he äänestävät tulevaa presidenttiä. Sillä vaikka presidentti edustaa koko maata, vaatii hänenkin työnsä välillä poliittisten päätösten tekemistä ja arvojen esille tuomista, eivätkä hänen ratkaisunsa voi aina miellyttää kaikkia. Onkin siis todennäköisesti kansalaisena miellyttävämpää saada etukäteen hieman selkeämpi kuva siitä, millaiseen poliittiseen suuntaan nämä ratkaisut tulevat kallistumaan, kuin odottaa niiden todellista muotoa päätöksen julkistamiseen saakka. Ja siksi puolueillakin on paikkansa presidentinvaaleissa.
—
Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.