Missä ovat ne maailman kunnianhimoisimmat tavoitteet, kun puhutaan suomalaisen demokratian vahvistamisesta? Ei meillä nimittäin valmista ole, vaikka kansainvälisesti katsottuna tilanne onkin poikkeuksellisen hyvä. Tuore osoitus saatiin, kun edes äärimmäisen jännittävät lähtökohdat eivät saaneet eduskuntavaalien äänestysaktiivisuutta nousemaan 70 prosentin tuntumasta, jossa se on junnannut jo 90-luvun alusta saakka. Puhumattakaan kunta-, alue- tai eurovaaleista, joissa tilanne näyttää vieläkin surullisemmalta. Näistä vain kuntavaalit laittavat yli puolet äänioikeutetuista liikkeelle – joskaan tätä menoa ei enää kauaa.
Helppoa suunnan kääntäminen ei ole, mutta yrityksen pitäisi olla kovempi etenkin poliitikoilla. Politiikan keskiössä pitäisi nykyistä voimakkaammin näkyä demokratian perimmäinen ajatus: koko kansan päätöksenteko. Nykyisin päätöksenteko on monelle liian etäällä arkielämästä ja tässä poliitikoilla on peiliin katsomisen paikka. Asioista ei viestitä kansalaisille, niistä viestitään turhan monimutkaisesti, kanavia on liian vähän tai ne aktivoidaan vain vaalien aikoihin. Politiikan pitää olla lähempänä kansalaisia, jotta se kiinnostaa. Ja mitä enemmän se kiinnostaa, sitä vahvempi demokratiasta tulee.
Ovien pitää olla avoimempia päätöksenteon seuraamiseen, mutta myös siihen osallistumiseen. Kansan moniäänisyys jää muuten kuulematta. Kansanvaltaa ei ole se, että vain hyvätuloiset tai koulutetut päättävät. Tämä koskee niin vaaleja kuin varsinaista päätöksentekoakin. Mutta todellisuudessa olemme liukumassa tähän suuntaan. Tutkitusti pienituloisten ääni jää useammin vaaliuurnilla kuulematta, mutta pankkitilin saldo määrittelee yhä vahvemmin myös ehdokkaiden läpipääsyä. Kun esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaalien keskibudjetti oli valituilla ehdokkailla huimat 37 000 euroa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että ehdokkaan oman tai tukiverkostojen taloudellisen tilanteen on oltava vahva. Yksien vaalien ilmiöstä ei ole kyse, vaan budjettien suunta on 2000-luvulla näyttänyt ylöspäin. Yli 100 000 euron jättikampanjoitakin on ollut lukuisia.
Politiikan pitää olla lähempänä kansalaisia, jotta se kiinnostaa. Ja mitä enemmän se kiinnostaa, sitä vahvempi demokratiasta tulee.
Isolla rahalla ryyditetyt kampanjat nostavat tavallisten kansalaisten kynnystä lähteä ensinnäkin ehdolle, mutta vielä enemmän tulla valituksi. Ei moneltakaan löydy mahdollisuutta tai halua laittaa kymppitonneja likoon politiikan puolesta. Eikä pitäisi edes tarvita löytyä. Mutta kun budjettimittelön seurauksena esimerkiksi nuoria tai pienituloisia työssäkäyviä kansalaisia ei juurikaan pääse eduskuntaan, onko ihme, että vaalien ja politiikan kiinnostus jää vaisuksi näissä ryhmissä? Tai onko ihme, että moni näihin ryhmiin kuuluvista kokee, että heitä ei kuulla tai ymmärretä riittävällä tavalla, kun keskimääräisellä kansanedustajalla ikä lähentelee viittäkymppiä ja ani harvalla on viimeaikaista kokemusta pienituloisuudesta?
Äänestysaktiivisuuden suunnan kääntäminen on monisolmuinen ratkottava, mutta tähän kytkeytyvän kampanjabudjettirallin lopettaminen on huomattavasti helpompi rasti. Jätin vastavalitulle eduskunnalle allekirjoitettavaksi lakialoitteen, jossa esitän ehdokaskohtaisia kampanjakattoja eurovaaleille (50 000 €), eduskuntavaaleille (30 000 €) sekä yhteenlaskettuna kunta- ja aluevaaleille (10 000 €). Tämä olisi lähtötaso, jonka ajanmukaisuutta voitaisiin tietenkin tarkastella sitä mukaa, kun on tarvetta. Eivätkä nämä maltilliset katot millään muotoa estäisi ehdokkaita kampanjoimasta tienvarsimainoksilla tai muillakaan perinteisillä tavoilla. Katto asettaisi kohtuuden rajat ökykampanjoille, joissa rahan voimalla jyrätään yli sellaiset pienet kampanjat, jossa sanoma on kilpailukykyinen.
Haasteena muutoksen aikaansaamisessa on, että kampanjakattojen kohtalon ratkaisevat jo valituksi tulleet päättäjät. Katon esittäminen aiheuttaa monessa valtaapitävässä siilipuolustusreaktion, kun nämä suojelevat omaa tonttia ja sen tulevaisuutta. Mutta jos tasavertaisempi kilpailu muiden ehdokkaiden sanomia vastaan ahdistaa, pitäisi kysyä itseltään, onko politiikka ylipäätään silloin oikea paikka olla mukana. Demokratian kannalta olisi parasta, että mukana olisivat juuri ne, jotka uskovat omaan sanomaansa niin paljon, että ovat valmiita kampanjoimaan sen puolesta budjetista riippumatta. Ja siitä vaaleissa pitäisi pohjimmiltaan olla kyse: sanomista, joiden sisällöt kilpailevat paremmuudestaan.
Demo Finland julkaisee sivuillaan säännöllisesti jäsenpuolueidensa edustajien blogeja. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demo Finlandin näkemyksiä.