Eurooppalainen Concord-järjestö on Aid Watch 2016 -raportissaan nostanut esiin huolensa EU:n ja EU-maiden kehitysyhteistyölupausten heikosta toteutumisesta. He arvioivat että 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoitteeseen pääseminen tällä vauhdilla kestää vielä ainakin 35 vuotta. Vain kourallinen EU maita on saavuttanut tavoitteen. Suomi ja Islanti eivät pärjää Pohjoismaiden joukossa – vain Ruotsi, Norja ja Tanska ylittävät tavoitteen.

Lisäksi raportti hälyttää, että EU-maat eivät ainoastaan epäonnistu määrällisissä tavoitteissa. Aid Watchin raportti osoittaa, miten rahat yhä enemmän käytetään muihin kuin ODA-kelpoisiin kohteisiin. He arvioivat että 17 prosenttia kehitysapurahoista menee muuhun kuin varsinaiseen kehitysapuun. Yhä suurempi osa kehitysavusta käytetäänkin oman maan pakolaisten vastaanottoon, sisäiseen turvallisuuteen, opiskelijoiden maksuihin tai velkojen anteeksiantoon. Kepan mukaan Suomen suurin kehitysyhteistyön vastaanottaja on nyt Suomi itse.  Suomi käytti vuonna 2016 118 miljoonaa euroa kehitysavusta pakolaisten vastaanottoon omassa maassamme. Pariisissa OECD-maat ovat juuri sopineet tarkemmin varsinaisen kehitysavun – ODA-kelpoisen – kriteereistä ja rajoittivat tämän ulkopuolelle esim. muut kuin ensimmäisen vuoden pakolaisten vastaanottokulut.

Eduskunnan kehitysapukeskustelussa hallituksen budjettileikkauksia on yleensä sekä oppositiossa että hallituksen piirissä pidetty valitettavina. Monesti laadun parantamista tulosten saavuttamiseksi, kuten köyhyyden poistamista, käytetään silti yhtenä tiukemman kukkaron tuomista hyödyistä.  Aid Watchin raportti osoittaa ainakin tämän yhteyden kerta kaikkiaan vääräksi. Pikemminkin voisi väittää, että kun kehitysyhteistyön puolustajilla on vähemmän valtaa, niin samalla näyttää pienenevän myös laadun valvonta.

Kehitysyhteistyössä tavoitellaan ohjelmatasolla köyhyyden poistamista, tasa-arvon toteutumista ja hyvän hallinnon ja demokratian vahvistamista. Samalla apu kaikkein köyhimpien auttamiseksi ja varsinainen demokratia ja naisten osallistumista edistävä työ saa hyvin vähän voimavaroja. Vaikka demokraattiset yhteiskunnat ovat yksi neljästä kehityspolitiikkamme fokuksesta, viime vuosina Suomen tuki demokratialle on silti ollut vain noin 6–7 prosenttia kaikesta kehitysyhteistyöstä hyvin laajan demokratiatuen määritelmän mukaan. Tuki poliittisille instituutioille, eli puolueille ja parlamenteille, on muodostanut tuesta vain murto-osan.

Kansalaisjärjestöjen työ saa hyvän arvosanan evaluoinnissa, mutta silti kansalaisjärjestöjen rahoitus on miltei puolitettu. Olisiko aika saada hyvät periaatteet, linjaukset ja todelliset teot kehitysapupolitiikassa paremmin tukemaan toisiansa?

Eva Biaudet

Kirjoittaja on RKP:n kansanedustaja ja Demon puheenjohtaja (2016-2017)