Viime vuosina näytti jo siltä, että kansanvalta ja sen tukeminen eivät olleet muodissa. EU hännysteli yksinvaltiaita, vaikka se noin periaatteessa kannatti demokratiaa, Suomikin sulki silmänsä kauppakumppaneiden ihmisoikeusrikkomuksilta. USA:n Irakin sota lavastettiin demokratian viemiseksi, ja vei demokratiatuelta paljon uskottavuutta ja kannatusta. Toisaalta, valtioiden sisäisiin asioihin ei saanut puuttua, ja ihmisoikeusrikkomukset terrorisminvastaisen sodan nimissä olivat hyväksyttyjä. Kiina jylläsi taloudellisesti, nosti ihmisiä köyhyydestä ja osoitti, että autoritäärinen valtio voi menestyä markkinoilla. Demokratia monissa Afrikan maissa ei tuonut toivottuja kehityksellisiä tuloksia.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Tunisiassa köyhä vihannesmyyjä turhautui viranomaisten mielivaltaan ja sytytti itsensä protestiksi tuleen. Tästä alkoi mittava kansannousu, joka nyt on levinnyt ympäri Pohjois-Afrikkaa ja Arabian niemimaata. Nyt viimeistään suurimmillekin epäilijöille selvisi, että kansanvalta ei ole ”länsimainen vientituote”, niin kuin usein kuulee väitettävän (siitäkin huolimatta, että nämä arvot on YK:n sopimuksissa lähes yleismaailmallisesti hyväksytty). Ihmiset kaikkialla haluavat vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ja samalla nauttia sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta. Ihmiset kaikkialla haluavat elää niin, että he voivat ansaita toimeentulonsa ja elää rauhassa pelkäämättä arvaamatonta mielivaltaa. Autoritäärinen hallinto voi edistää talouskasvua, mutta takaako se talouskasvun hyötyjen jakautumisen koko kansan hyväksi? Tai ihmisoikeuksien toteutumisen?
Nyt puhutaan demokratian neljännestä aallosta. Kansanousu ei kuitenkaan vielä tuo demokratiaa: sen rakentaminen on pitkä ja työteliäs tie. Se vaatii sitoutumista, kykyä yhteistyöhön ja ratkaisuhakuisuutta. Maissa, joissa demokratian perinnettä ei ole, kaikki täytyy aloittaa alusta: tarvitaan demokraattiset instituutiot kuten aidosti osallistavat puolueet, kansanedustuslaitos, oikeuslaitos, hallinto ja riippumaton media. Tarvitaan avoimuutta ja vastuullisuutta. Tarvitaan aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Lienee selvää, että tämä ei käy hetkessä eikä helposti. Ennen kaikkea, tähän kaikkeen tarvitaan demokraatteja, ihmisiä, jotka uskovat kansanvaltaiseen järjestelmään ja ovat valmiita näkemään vaivaa sen eteen.
Demokratia on rauhan järjestelmä. EU, jossa on 27 erilaista demokratiaa, on oman historiansa valossa oiva osoitus tästä. Nyt EU:kin on herännyt siihen, ettei Pohjois-Afrikan diktaattoreita kenties olisi kannattanut liehitellä niin innokkaasti. Nyt demokratiatukeen satsataan tällä alueella, ja ensimmäistä kertaan peräänkuulutetaan tukea myös poliittisille puolueille. Monipuoluejärjestelmä mahdollistaa moniarvoisuuden ja demokraattisen päätöksenteon mutta vain, jos nämä puolueet ovat aidosti osallistavia, sisäisesti demokraattisia ja edustavat todellisia poliittisia vaihtoehtoja. Vaalit ovat demokratian rakentamisessa vasta alkua. Demokratia syntyy aina paikallisesti ja saa omanlaisensa muodon. Ulkopuoliset voivat tukea paikallisia pyrkimyksiä, mutta demokratiaa ei voi koskaan viedä.
Demokratia elää renessanssia myös Suomessa. Taannoinen vaalitulos osoitti, että demokratialla todella on merkitystä vallanjaon kannalta. Ihmisiä on pitkästä aikaa liittynyt puolueisiin aktiivisesti. Tätä kehitystä on syytä tervehtiä ilolla: puolueet ovat olemassa kansanvaltaa varten, niiden tehtävä on kanavoida kansan ääntä. Mitä paremmin tämä toteutuu, mitä selkeämmin puolueet tarjoavat poliittisia vaihtoehtoja ja mitä useampi kansalainen osallistuu, sitä paremmin voi demokratia. Demokratia ei ole koskaan valmis – se vaatii jatkuvaa vaivannäköä. Demokratia on järjestelmänä itsessään arvokas. Miten hyvin se täyttää tehtävänsä, on toimijoista itsestään kiinni.
Viime vuosina näytti jo siltä, että kansanvalta ja sen tukeminen eivät olleet muodissa. EU hännysteli yksinvaltiaita, vaikka se noin periaatteessa kannatti demokratiaa, Suomikin sulki silmänsä kauppakumppaneiden ihmisoikeusrikkomuksilta. USA:n Irakin sota lavastettiin demokratian viemiseksi, ja vei demokratiatuelta paljon uskottavuutta ja kannatusta. Toisaalta, valtioiden sisäisiin asioihin ei saanut puuttua, ja ihmisoikeusrikkomukset terrorisminvastaisen sodan nimissä olivat hyväksyttyjä. Kiina jylläsi taloudellisesti, nosti ihmisiä köyhyydestä ja osoitti, että autoritäärinen valtio voi menestyä markkinoilla. Demokratia monissa Afrikan maissa ei tuonut toivottuja kehityksellisiä tuloksia.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Tunisiassa köyhä vihannesmyyjä turhautui viranomaisten mielivaltaan ja sytytti itsensä protestiksi tuleen. Tästä alkoi mittava kansannousu, joka nyt on levinnyt ympäri Pohjois-Afrikkaa ja Arabian niemimaata. Nyt viimeistään suurimmillekin epäilijöille selvisi, että kansanvalta ei ole ”länsimainen vientituote”, niin kuin usein kuulee väitettävän (siitäkin huolimatta, että nämä arvot on YK:n sopimuksissa lähes yleismaailmallisesti hyväksytty). Ihmiset kaikkialla haluavat vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ja samalla nauttia sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta. Ihmiset kaikkialla haluavat elää niin, että he voivat ansaita toimeentulonsa ja elää rauhassa pelkäämättä arvaamatonta mielivaltaa. Autoritäärinen hallinto voi edistää talouskasvua, mutta takaako se talouskasvun hyötyjen jakautumisen koko kansan hyväksi? Tai ihmisoikeuksien toteutumisen?
Nyt puhutaan demokratian neljännestä aallosta. Kansanousu ei kuitenkaan vielä tuo demokratiaa: sen rakentaminen on pitkä ja työteliäs tie. Se vaatii sitoutumista, kykyä yhteistyöhön ja ratkaisuhakuisuutta. Maissa, joissa demokratian perinnettä ei ole, kaikki täytyy aloittaa alusta: tarvitaan demokraattiset instituutiot kuten aidosti osallistavat puolueet, kansanedustuslaitos, oikeuslaitos, hallinto ja riippumaton media. Tarvitaan avoimuutta ja vastuullisuutta. Tarvitaan aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Lienee selvää, että tämä ei käy hetkessä eikä helposti. Ennen kaikkea, tähän kaikkeen tarvitaan demokraatteja, ihmisiä, jotka uskovat kansanvaltaiseen järjestelmään ja ovat valmiita näkemään vaivaa sen eteen.
Demokratia on rauhan järjestelmä. EU, jossa on 27 erilaista demokratiaa, on oman historiansa valossa oiva osoitus tästä. Nyt EU:kin on herännyt siihen, ettei Pohjois-Afrikan diktaattoreita kenties olisi kannattanut liehitellä niin innokkaasti. Nyt demokratiatukeen satsataan tällä alueella, ja ensimmäistä kertaan peräänkuulutetaan tukea myös poliittisille puolueille. Monipuoluejärjestelmä mahdollistaa moniarvoisuuden ja demokraattisen päätöksenteon mutta vain, jos nämä puolueet ovat aidosti osallistavia, sisäisesti demokraattisia ja edustavat todellisia poliittisia vaihtoehtoja. Vaalit ovat demokratian rakentamisessa vasta alkua. Demokratia syntyy aina paikallisesti ja saa omanlaisensa muodon. Ulkopuoliset voivat tukea paikallisia pyrkimyksiä, mutta demokratiaa ei voi koskaan viedä.
Demokratia elää renessanssia myös Suomessa. Taannoinen vaalitulos osoitti, että demokratialla todella on merkitystä vallanjaon kannalta. Ihmisiä on pitkästä aikaa liittynyt puolueisiin aktiivisesti. Tätä kehitystä on syytä tervehtiä ilolla: puolueet ovat olemassa kansanvaltaa varten, niiden tehtävä on kanavoida kansan ääntä. Mitä paremmin tämä toteutuu, mitä selkeämmin puolueet tarjoavat poliittisia vaihtoehtoja ja mitä useampi kansalainen osallistuu, sitä paremmin voi demokratia. Demokratia ei ole koskaan valmis – se vaatii jatkuvaa vaivannäköä. Demokratia on järjestelmänä itsessään arvokas. Miten hyvin se täyttää tehtävänsä, on toimijoista itsestään kiinni.
————————————————————-
Sari Varpama
Kirjoittaja on DEMO ry:n toiminnanjohtaja.