Suuret demokratiat kuten Brasilia, Etelä-Afrikka, Indonesia, Intia ja Turkki ovat kasvattaneet rooliaan maailmantaloudessa ja kansainvälisessä politiikassa. Samalla kuitenkin myös autoritääriset valtiot, varsinkin Kiina ja Venäjä ovat nousseet merkittäviksi kansainvälisiksi toimijoiksi. Perinteisen länsivetoisen maailmanjärjestyksen mahdollisesti murtuessa on olennaista kysyä kuinka nousevat valtiot ovat valmiita sitoutumaan demokratiakehitykseen.
Yhden näkökulman mukaan maailmanpolitiikan polarisoituminen johtaa vääjäämättä epädemokraattisempaan maailmaan autokratioiden nostaessa painoarvoaan ja näkyvyyttään perinteisten suurten lännen demokratioiden rinnalla. Toisaalta juuri nousevat demokratiat voivat auttaa demokratian vakiinnuttamisessa lähiympäristöönsä ja siten yhä uusiin maihin. Carnegie Endowmentin ja Friden raportin mukaan “potentiaalia on, mutta sitä täytyy jalostaa”.
Länsimaiden korkeat odotukset nousevien valtioiden roolista demokratiatuessa ovat ymmärrettäviä, sillä juuri kyseiset maat ovat parhaita esimerkkejä vakiintuneen demokratian potentiaalista taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen suhteen. Demokratian ja ihmisoikeuksien, ainakin nimellisen, korostamisen ohella, kaikkien raportissa käsiteltyjen maiden sitoutumisesta näihin tavoitteisiin löytyy myös puutteita.
Nousevien valtioiden ulkopoliittisissa suhteissa on paljon samankaltaisuuksia. Ensinnäkin ne pitävät valtioiden itsemääräämisoikeutta erityisen tärkeänä eivätkä näin tue länsimaiden politiikkaa, jossa herkästi puututaan kansainvälisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Toiseksi nämä maat keskittyvät pitkälti kehittyvän maailman välisiin suhteisiin ja lähialueidensa kehitykseen, samalla korostaen suhdettaan Kiinaan ja muihin nouseviin talousmahteihin tehden näin pesäeroa varsinkin Yhdysvaltojen geopoliittisiin intresseihin. Kolmantena yhteisenä tekijänä on yhteistyön ja konsensuksen korostaminen usean toimijan kanssa, yksittäisten valtioiden kritisoimisen ja konfliktihakuisuuden sijaan.
Ystäväpolitiikan seurauksena nousevat demokratiat ovat välttäneet julkisesti tuomitsemasta muiden maiden ihmisoikeusrikkomuksia ja epädemokraattisia käytäntöjä. Esimerkiksi Etelä-Afrikka ei ole suostunut myöntämään Zimbabwen ja Myanmarin ihmisoikeusrikkomuksia, ja Indonesia oli yksi kolmesta valtiosta, joka äänesti Pohjois-Korean ihmisoikeusrikkomuksien tuomitsemisesta vastaan. Intia ja Turkki taas ovat kansainvälisen kritiikin kohteena omista ihmisoikeustilanteistaan erityisesti Kashmirissa ja kurdialueilla.
Kaiken kaikkiaan Brasilian, Etelä-Afrikan, Indonesian, Intian ja Turkin suhtautumista demokratiakehitykseen leimaa varovaisuus, valtioiden itsemääräämisoikeuden painotus ja taloudellisen kehityksen korostaminen ihmisoikeuksien sijaan. Nämä maat etsivät jatkuvasti uusia kauppa- ja yhteistyökumppaneita ja uskovat, että myös poliittisesti arveluttavien johtajien ja hallintojärjestelmien sisällyttäminen yhteistyöhön ja keskusteluun on parempi poliittisen vakauden kannalta kuin näiden ulosjättäminen.
Tukeakseen demokratiakehitystä ja nousevien maiden antamaa demokratiatukea, länsimaiden ei tule valita vaalien voittajia tai edes demokratiaa yhdenkään valtion kansalaisten puolesta, eikä olettaa, että länsimaiset demokratiatuen tavat olisivat parhaita edistämään kestävää hallintoa niiden ulkopuolella. Sen sijaan raportissa ehdotetaan, että yhteistyö tulisi kohdistaa pitkäjänteisesti ruohonjuuritasolle ja kansalaisjärjestöihin näkyvien ja lyhytkestoisten tempausten sijaan.
Kun Yhdysvallat ja Eurooppa taistelevat oman taloutensa kanssa, ei niillä tällä hetkellä ole eväitä riittävään demokratiatukeen. Näin nousevien suurien demokratioiden ja kehittyvien maiden välisen yhteistyön rooli korostuu entisestään. Länsimaiden tärkeä tehtävä on rohkaista ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostavaa kumppanuutta.
Raportti on luettavissa kokonaisuudessaan verkossa:
Will Rising Democracies Become International Democracy Supporters?