Uskonnonvapaus ja erityisesti sen sisällä oleva oikeus vaihtaa vakaumustaan ilman seuraamuksia ovat yhteiskunnan lakmustestejä; jos tämä oikeus toteutuu, yleensä muissakaan ihmisoikeuksissa ja demokratian tilassa ei ole valittamista. – ja päinvastoin. Uskonnonvapaus on saanut yhä suuremman merkityksen kansainvälisessä politiikassa. Jokunen vuosi sitten EU:ssa päätettiin ulkosuhdehallinnossa sisällyttää kolmansien maiden kanssa tehtävien sopimusten ihmisoikeusklausuuliin uskonnonvapaus. EU-maista mm. Italia, Hollanti ja Saksa ovat ottaneet uskonnonvapauden ihmisoikeuspolitiikkaansa keskeiseksi painopisteeksi. Myös Suomen ulko-, turvallisuus- ja kehityspolitiikan toimijat tulee haastaa aktiiviseen ihmisoikeustyöhön uskonnonvapauden vahvistamiseksi.

Vapaus uskoa tai olla uskomatta sekä oikeus vaihtaa uskontoa on perusihmisoikeus, johon sisältyy erityinen elementti. Siinä käsitellään arvoja ja uskomuksia, joita toinen pitää vähintäänkin kunnioitettavana tai pyhänä. Siksi uskonnonvapauden loukkaukset ovat polttoainetta jännitteiden, väkivallan ja aseellisten selkkausten kehittymiselle yhteiskunnallisella tasolla. Diktaattoreille ja autoritaarisille järjestelmille uskonnolliseen toimintaan kohdistettu sorto palvelee keinona tukahduttaa myös kansalaisyhteiskunnan toiminta.

Esimerkiksi joka tammikuussa julkaistava World Watch List kristittyjen uskonnollisista vainoista maailmassa on vuosi toisensa jälkeen karua luettavaa. Marttyyrius on meille länsimaiden ihmisille jo uutisena vastenmielinen. Kuitenkin kolme neljäsosaa maailman väestöstä elää maissa, joissa on uskonnollista vainoa. Kristittyjä vakaumuksen tähden eniten vainoavien maiden lista on pysynyt liki muuttumattomana, sillä vaino on enimmäkseen kasvanut radikaalin islamin ja uskonnollisen kansallismielisyyden lisääntymisen seurauksena. Ainoastaan totalitaarista järjestelmää ylläpitävä Pohjois-Korea poikkeaa selkeästi juurisyiltään muista ”mustan listan” maista.

Toisaalta monissa Euroopankin maissa uskonto halutaan piiloon ja marginalisoida, eli pyrkimyksenä on sulkea kaikki uskonnollisuus pois julkisesta elämästä.  Tämäkään ei ole uskonnonvapauden näkökulmasta oikein, sillä silloin julkisessa elämässä suositaan ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Samaan aikaan Euroopan laidalla islamilaistuneessa Turkissa on aiempaa vaikeampaa olla vaikkapa ateisti.

Siellä missä esiintyy monta uskontoa, on jokin tai jotkut uskonnot myös vähemmistössä. Demokratian kypsyyttä osoittaa se, onko vallanpitäjä valmis suojelemaan myös vähemmistöjä, vaikka enemmistön numeerisella vallalla heidät voisi sivuuttaa. Niin kuluneelta kuin kuulostaakin, niin rauhaa ei rakenneta ilman tiedon ja ymmärryksen lisäämistä toistemme tilanteesta ja siihen kuuluu myös uskontojen tunteminen. Kasvavien elämänkatsomuksellisten ja kulttuuriristiriitojen kanssa on opittava elämään. Se ei kuitenkaan tarkoita oman arvomaailman ja kulttuurin kieltämistä – päinvastoin. Väitän, että oman uskontonsa tunteminen hyvin on paras lähtökohta myös toisten uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Opittavaa on paljon, jotta maailmasta tulisi parempi paikka meille erilaisille ihmisille elää. Yhteiseen ihmisyyteen kuuluu toiselle pyhien asioiden kunnioitus, vaikka itse ajattelisi toisin, sekä ihmisarvon ja elämän kunnioitus.

Sari Essayah
kansanedustaja
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja

Demo julkaisee sivuillaan säännöllisesti yhden jäsenpuolueensa edustajan kolumnin. Kolumnissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Demon näkemyksiä.