Demokratia on hyvin hankala, vaivalloinen ja turhauttava tapa hallita, mutta se on ylivoimaisesti kaikkia vaihtoehtojaan parempi. Vietin kesällä aikaa matkaten Länsi-Balkanilla ja tajusin, miten suuren arvon nuoret siellä antavat oikeudelle ilmaista itseään vapaasti ja ottaa osaa poliittiseen toimintaan. Esimerkiksi Albaniassa muutos on ollut valtava, kun monien nuorten vanhemmat ja isovanhemmat muistelevat vielä Enver Hoxhan sosialistista diktatuuria.

Elämme suurten konfliktien maailmassa. Syyria, Irak, Libya, Jemen, Somali, Mali, Keski-Afrikan tasavalta, Venezuela… Lista on pitkä, ja myös monissa muodollisesti rauhantilassa olevissa maissa on meneillään ihmisoikeusnäkökulmasta kestämättömiä kehityskulkuja. Ajatellaanpa vaikka rohingya-vähemmistön vainoa Myanmarissa.

Maailman humanitaarisen yhteisön voimavarat ovat helisemässä. Maailmassa annetaan enemmän humanitaarista apua kuin koskaan, mutta meillä on myös meneillään poikkeuksellisen monta samanaikaista konfliktia. Tästä kertoo myös suuri pakolaisten määrä.

Tilannetta ei helpota, että monet YK-järjestöt – ennen kaikkea palestiinalaisia pakolaisia auttava UNRWA – on rahoituskriisissä. Maailmanjärjestys, jonka loimme toisen maailmansodan jälkeen YK:n ympärille, monenkeskistä yhteistyötä korostaen, horjuu.

Konflikteissa, joissa ratkaisu alkaa häämöttää, joudutaan pohtimaan maan hallintoa ja vaalien merkitystä. Vapaiden vaalien edellytys on, että on mahdollisuus asettua ehdokkaaksi, muodostaa puolueita ja käydä poliittisia kampanjoita.

Kansainvälisten asiantuntijoiden demokratiaosaaminen osaksi rauhanneuvotteluja

Monissa rauhanneuvottelupöydissä minulta on kysytty, miten kampanjoita oikein käydään. Miten otetaan osaa vaaleihin, miten käydään hallitusneuvotteluja, miten toimitaan, jos voitetaan vaalit? Ja entä jos hävitään vaalit? Eikö se ole riittävä syy palata takaisin aseisiin?

Meillä Suomessa on pitkä kokemus demokratiasta. Myös naisten äänioikeudesta ja naisten osallistumisesta päätöksentekoon. Monipuoluehallituksista, joissa puolueet joutuvat tekemään yhteistyötä. Tämä kokemus on arvokasta tietoa.

Joskus konfliktialueilla suomalaiselle neuvottelijalle sanotaan, että on helppoa tulla Suomesta opastamaan, ”kun te olette aina eläneet rauhantilassa”. Tätäkin väärää käsitystä pääsee joskus korjaamaan. Meillä on ollut katkera ja verinen sisällissota vuonna 1918, ja suuri naapuri on käynyt kimppuun vuonna 1939.

Tällöin ääni kellossa muuttuu. Kysytäänkin – miten te olette tästä selvinneet? Miten ihmiset voivat siellä Suomessa kaiken tämän jälkeen sietää toisiaan?

Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Kaikkiin kysymyksiin meillä ei ehkä ole lopullista ratkaisua, mutta oman taustamme vuoksi – niin konfliktien kuin demokratian toiminnankin perusteella – osaamme käydä näistä asioista keskustelua.

Rauhanneuvottelijat ovat usein diplomaatteja. Joskus tarvitaan neuvottelupöydässä sotilaita ja poliiseja, kun puhutaan aseriisunnasta ja rajavalvonnasta. Turvallisuuskysymykset ovat tärkeitä.

Liian vähän puhutaan siitä, mitä poliittisessa toiminnassa mukana olleet kansainväliset asiantuntijat voivat rauhanneuvottelupöytään tuoda. He voivat kertoa, miten demokraattinen päätöksenteko toimii käytännössä. He voivat kertoa, miten vaaleihin löydetään ehdokkaita, miten ehdokkaat koulutetaan, miten kampanjat valmistellaan, miten niitä käydään. Mitä hallitusneuvottelut merkitsevät, mitä tehdään parlamentissa, miten hallitus ja oppositio toimivat.

Tätä tietotaitoa Demo ja sen piirissä toimivat puolueet vievät maailmalle. Tälle tiedolle on maailmalla yhä enemmän kysyntää.

Pekka Haavisto
kansanedustaja, Vihreiden puheenjohtaja
Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja